Stefan Spjut - Staalo

Stefan Spjut - Staalo
Like, 2013
s. 722
Alkuteos: Stallo, 2012
Suomentaja: Taina Rönkkö 

"Se hiiviskeli seuraavana päivänä täällä metsänreunassa, Monika näki sen ensin. Juoksimme kiittämään sitä. Olimme tietenkin suunnattoman kiitollisia ja iloisia siitä, että saimme mahdollisuuden kiittää. Että se oli tullut luoksemme. 
Tajusimme vasta siitä vaiheessa, miten ihmeellinen se oli. Silloin kun seisoimme ja katselimme sitä järkytyksestä toivuttuamme. Ei pelkästään se, että se oli lyhytkasvuinen, vai miksi sitä nyt sanotaankaan, ja harvinaisen näköinen. Ne silmät. Sillä oli päässä paksu talvimyssy, vaikka oli keskikesä, ja se näytti... No se ei näyttänyt ihan tavalliselta. Sillä oli myös käsineet, jotka olivat liasta ja savesta jäykät, ja yhdestä hansikkaan sormenpäästä pilkisti täysin musta kynsi. Muistan sen. Sen kynnen." 
s. 419

---

Susso on, äitinsä ja siskonsa harmiksi, täysin vakuuttunut staalojen olemassaolosta. Hän on niin vakuuttunut, että on perustanut uskomukselleen kotisivut, joille kirjoittaa havainnoistaan. Eihän niillä tosin vielä paljoa ole... Vain kuva, jonka Susson isoisä otti vuosikymmeniä sitten lentäessään ensimmäisen ihmisenä pienlentokoneella Ruotsin tuntureiden yllä. Lentokoneessa otetussa kuvassa näkyy karhu, jonka selässä näyttää istuvan jokin ihmismäinen olento... Susso on isoisänsä tavoin vakuuttunut siitä, että filmille on tallentunut ihka oikea peikko.

Kun Sussoon eräänä päivänä ottaa yhteyttä vanha nainen, joka epäilee nähneensä peikon, Susso toivoo pääsevänsä lähemmäs mysteerin ratkaisua. Niinpä hän lähtee tapaamaan naista, joka antaa hänen asettaa pihalleen riistakameran. Se, mitä riistakamera tallentaa, ylittää kaikkien villeimmätkin odotukset. Eivätkä tapahtumat tule jäämään siihen, vaan Susso uppoutuu yhä syvemmälle peikkojahtiinsa - lopulta syvemmälle, kuin hänelle ehkä olisi hyväksi...
---

Hmm, taas kerran kirja, josta minulla on vähän ristiriitaiset fiilikset... Ja olen antanut tämän lukemisestakin taas kulua vähän liikaa aikaa, ennen kuin sain ajatukseni tarpeeksi järjestykseen kirjoittaakseni tästä. Toisinaan tarvitsen vähän aikaa saadakseni koottua ajatukseni, jos kirja on jollain tavalla hämmentävä tai muuten ajatuksia herättävä. Ja sitten yleensä käy niin, että unohdan puolet asioista mietintätaukoa pitäessäni... :D 

Näin Staalon kirjastomme uutuushyllyssä, ja kiinnostuin siitä hienon ja uhkaavan näköisen kannen ansiosta. Kun olin saanut takakannen luettua ei ollut enää epäilystäkään siitä, ettenkö kirjaa lainaisi, ja aloitinkin sen lukemisen heti samana päivänä. Vaikka kirjassa oli yli seitsemänsataa sivua, sain sen luetta aika nopeasti, eikä minulle kertaakaan lukiessani tullut tylsää. Etenkin kirjan alussa tunnelma oli hyvin tiivis ja jännittävä, jopa uhkaavan tuntuinen. Saatoin kuvitella itseni vähän liiankin hyvin pieneen pimeään mökkiin keskelle metsää... Alku tosin jäi mielestäni parhaaksi osaksi kirjassa, ja sen jälkeen tunnelma ei enää kertaakaan noussut niin karmivaksi ja hiuksia nostattavaksi. 

Tarinassa olisi kyllä ollut tiivistämisen varaa, tästä olisi helposti saanut ainakin parisataa sivua ohuemman kirjan. Ja se olisi ehkä tehnyt tarinalle oikeuttakin. Tarina eteni aika hitaasti ja tapahtumat oli siroteltu niin hajalleen, että suvantokohtia jäi jonkin verran. Tuntui, että kirjailija keskittyi enemmän kaikenlaisten turhien yksityiskohtien kuvailemiseen, kuin tarinan eteenpäin kuljettamiseen. Etenkin se alkoi aika nopeasti häiritä itseäni, että jokainen huuleen työnnetty nuuskapussi piti mainita erikseen, ja nuuskarasiat kuvailla varoitustekstejä myöten. Käytetäänhän Ruotsissa paljon nuuskaa, mutta ei kukaan suomalainenkaan kirjailija noin paljoa keskity vaikka tupakointiin! 

Tapahtumat kerrottiin vuoroluvuin staaloja etsivän Susson ja sellaisten kanssa mielestään liiankin läheisissä tekemisissä elävän Sevedin näkökulmista, mikä oli kiinnostava ratkaisu. Näin lukija pääsi seuraamaan Susson "etsiväntyötä", mutta myös kurkistamaan maailmaa staalojen puolelta. Se mikä minua kerronnassa hämmensi, olivat Susson äidin näkökulmasta kerrotut luvut, joita oli sekalaisesti siellä täällä. Susso ja Seved olivat päähenkilömäisempiä, mutta heidän kappaleensa kerrottiin yksikon kolmannessa, kun taas Susson äiti oli minäkertoja. En tiedä oliko näissä kappaleissa joku syvällisempi merkitys, mutta itse en ainakaan huomannut jos sellainen oli. Itse olisin voinut jättää ihan hyvin nuo Susson äidin luvut pois välistä, ja Susson äiti oli muutenkin hämmentävän suuressa roolissa. Hän ei oikeastaan tuonut tarinaan mitään eikä kuljettanut tarinaa eteenpäin, eikä sitä olisi oikeastaan edes huomannut, vaikka hän ei olisi ollut mukana. 

Vaikka kirjan nimi on Staalo, jäivät staalot lopulta aika pieneen osaan. Tiedän niistä edelleen todella vähän, vaikka luinkin niistä seitsemänsataasivuisen kirjan, ja se on todella harmi! Staalot olivat kuitenkin nimenomaan se vetonaula, jonka takia kirjasta kiinnostuin. Tuntui, että staalojen etsiminen oli paljon suuremmassa roolissa kuin itse staalot, ja minulle jäi ainakin monta kysymysmerkkiä ilmaan. Esimerkiksi se jäi mietityttämään minua, miksi staalot tuntuivat hakeutuvan ihmisten seuraan. En saanut siihen kirjasta minkäänlaista ratkaisua, mutta staalot vain tuntuivat ilmestyvän sopivaksi katsomiensa ihmisten luokse ja asettuvansa taloksi. Toinen itseäni vaivaamaan jäänyt asia oli staalojen kiinnostus ihmislapsiin, mitä ei myöskään kirjassa selitetty oikeastaan mitenkään. Staalojen kyvytkin jäivät aika hämärän peittoon... Staalon itse eivät mielestäni suoranaisesti olleet pahoja, joskaan eivät ehkä hyviäkään... Mutta ennemminkin minusta staalojen kanssa tekemisissä olevat ihmiset osoittautuivat pahoiksi, tai ehkä staalojen seura ei vain tee kovin hyvää ihmisen mielelle. Vaikka eräs orava suurimman osan kirjasta olikin mielestäni hyvin sympaattinen, alkoi sekin loppua kohti tuntua aika karmivalta, ja sen vaikutus Sussoon jäi mietityttämään. 

Staalojen kuvaaminen oli muutenkin aika sekavaa ja epäjohdonmukaista. Peikoiksi luettiin niin staalot ja maahiset kuin yhdessä vaiheessa tontutkin. Puhuttiin myös mielimaahisista, mutta en päässyt oikein selville, onko se kaikkien staalojen ominaisuus, vai vain joidenkin... Lisäksi staaloista puhuttiin jätteinä, vaikka niitä oli pieniäkin. Staalojen suhteen en siis saanut kauheasti tietoa, vaan enemmänkin jäin aika hämmentyneeksi. 

Tämän ruotimisen jälkeen ehkä uskoisi, että vihasin Staaloa, mutta oikeastaan se oli mielestäni todella hyvä kirja! :D Tarina olisi kyllä kaivannut tiivistämistä, ja kirjailijan olisi ehkä pitänyt pistää ajatuksensa ja ideansa aluksi ihan kunnolla järjestykseen, mutta pidin Staalosta näinkin. Parisataa sivua tiiviimpi tarina, vähemmän nuuskaa, Susson äidin päälle ruksi ja enemmän tietoa staaloista, niin tämä kirja olisi saanut minulta viisi tähteä. 

--- 

4/5