Otava, 2011
S. 347
Alkuteos: The Silent Girl, 2011
Suomentaja: Ilkka Rekiaro
"Ja minä tiedän, kuka seurasi teitä tänne."
"Ei minua kukaan seurannut..." Yhtäkkiä mies vaikeni, kun valot sammuivat.
Sain juuri luettua Tess Gerritsenin teoksen Hiljainen tyttö, ja sen jälkeen oli tarkoitus mennä nukkumaan, koska - köh köh - aamulla on aikainen herätys. Minun asteikollani ainakin. Mutta sitten tulikin vastustamaton tarve päästä kirjoittamaan heti ajatukset ylös tästä kirjasta, joten tässähän sitä taas ollaan, ihan liian myöhään koneella :D
En yleensä juurikaan perusta dekkareista, ja niitä tulee lainattua kirjastosta todella vähän... Mutta Tess Gerritsen muodostaa poikkeuksen! Lainasin joskus vuosia sitten kaveriltani yhden Gerritsenin kirjan, Mefisto-klubin, ja siitä se sitten lähti. Tuota Mefisto-klubia vanhempaa Gerritsenin tuotantoa ei tosin ole tullut luettua, mutta tarkoitus olisi sekin ottaa vielä työn alle! Laskenhan kuitenkin Gerritsenin yhdeksi lempikirjailijoistani. Osaltaan tämä dekkareiden vieroksuminen saattaa kohdallani johtua siitä, että pääosassa ovat harmillisen usein keski-ikäiset miehet. Ja kun itse olen kaksikymppinen nainen, ei samaistumispintaa löydy keski-ikäisiin miehiin oikeastaan ollenkaan. Siksi Gerritsen onkin niin piristävä poikkeus - pääosassa on peräti kaksi naista, etsivä Jane Rizzoli ja kuolemansyytutkija Maura Isles. Tosin ainakin tässä kirjassa suuremmassa osassa oli myös etsivä Barry Frost, mutta ei se tahtia haitannut.
Hiljainen tyttö alkaa siitä, että Bostonin Chinatownissa kummituskävelyllä oleva turistiryhmä löytää eräältä kujalta irtileikatun käden. Käden omistajan ruumiin poliisit löytävät viereisen talon katolta. Tästä alkaa tapahtumasarja, johon liittyvät niin yhdeksäntoista vuotta vanha murha-itsemurha kuin teini-ikäisten tyttöjen katoamisetkin. Lisäksi tarinaan tuntuu liittyvän myös vanhojen kiinalaisten ledengojen mystinen Apinakuningas, joka saa etsivät epäilemään vuoroin omia aistejaan ja vuoroin vastustajansa inhimillisyyttä. Rizzoli on epävarma siitäkin, onko kyseessä vastustaja ylipäätään.
Jälleen kirja imaisi mukaansa, ja etenkin viimeiset yli viisikymmentä sivua oli pakko lukea yhdeltä istumalta. Myös Aasia ja vanhat tarinat olivat enemmän kuin kiinnostavia. En ymmärrä, miten Gerritsen kerran toisensa jälkeen osaa luoda näin lumoavan ja tiiviin kokonaisuuden! Välillä tuli vilkuiltua jäljellä olevaa sivumäärää hieman huolestuneesti ja mietittyä saako Gerritsen vielä kerättyä langat käsiinsä tarinassa, joka tuntui itselle niin kovin suurelta mysteeriltä. Mutta jälleen kerran Gerritsen teki tässäkin uskomatonta työtä, eikä avoimia kysymyksiä jäänyt. Paikoittain sain mys kokea oivaltamisen riemua, kun tajusin muutaman asian ennen kuin ne kirjan sivuilla kerrottiin. Kerrassaan onnistuneesta kokonaisuudesta on siis kysymys! Tosin itseeni tätä edeltänyt osa Jääkylmää vetosi ehkä vieläkin enemmän. Ja miten iloinen olinkaan, kun edellisestä osasta tuttua Rottaa tavattii tässäkin osassa!
Yöpöydällä odottelisi vielä seuraavakin Gerritsenin teos... Ja mieli tekisi kovasti siihen tarttua! Mutta ehkä koitan nyt rauhoittua nukkumaan, ja seuraavaksi voisin syventyä johonkin toiseen kirjaan ja säästellä Gerritseniä vähän myöhemmäksi. Niinhän sitä sanotaan, että hyvää kannattaa odottaa, ja Gerritsenin teokset ovat kyllä itselleni eräänlaisia luottokirjoja :D
4/5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti