Tammi, 2012
Alkuteos: Room 2010
Sivuja: 323
Suomennos: Sari Karhulahti
Lupasinpas eilen, että aloittelen tätä blogia viimeksi lukemallani kirjalla, joka siis oli Emma Donoghuen Huone. Luin kirjasta arvostelun netissä, ja oli heti pakko varata se lähimmästä kirjastosta, koska kaikki kappaleet olivat lainassa. Teos saapui kirjastoon kahdessa päivässä, ja hain sen sieltä heti saatuani saapumisilmoituksen. Sitten luinkin lähes yhteen soittoon koko kirjan läpi. Siinä meni alle kaksi vuorokautta, mikä on omalla mittapuullani todella lyhyt aika. Ja siinä välissä tuli katsottua Suomi-Venäjä lätkäpelikin ja vietettyä iltaa kaverin kanssa.
Mutta itse kirjaan. Kuten lukutahdista voinee päätellä, rakastuin teokseen kovasti. Jo ensimmäiset pari sivua veivät mennessään ja saivat uppoamaan syvälle kirjan maailmaan. Yksinkertaistettuna tarina kertoo 19-vuotiaana kaapatusta naisesta, joka on siitä pitäen elänyt samassa yhdentoista neliön kokoisessa huoneessa kertaakaan sieltä poistumatta. Huoneessa viettämänään aikana nainen tulee raskaaksi kaappaajalleen ja synnyttää pojan, Jackin, joka ei koskaan ole nähnyt huoneen ulkopuolista maailmaa. Itse asiassa Jack kuvittelee, että kaikki hänen televisiosta näkemänsä on oikeasti vain osa televisiota, ei mitään todellista. Muita ihmisiä ei ole olemassa, ei puita, ei ruohoa, ei autoja, ei jäätelöä. Ihastuin siihen, miten kaikki kuvattiin viisivuotiaan Jackin näkökulmasta. Monta kertaa lukiessani pysähdyin miettimään, miten kirjailija on osannut kirjoittaa niin uskottavasti, niin huikeasti lapsen näkökulmasta. Kirjan kerronta oli jotenkin upealla tavalla uniikkia.
Jossain vaiheessa kirjan alkupuolella huolestuin siitä, alkaisiko tarina jossain vaiheessa toistaa itseään... Äidin ja Jackin päivärytmi oli hyvin uriinsa asettunut, eikä yhdentoista neliön kokoisessa huoneessa uskoisi olevan kauheasti kerrottavaa. Huoleni osoittautui kuitenkin turhaksi, tarina ei missään vaiheessa jäänyt junnaamaan paikoilleen. Jännitystäkin riitti, meinasin paikoitellen syödä kynsien lisäksi sormenikin tapahtumien muuttuessa niin jännittäviksi. Jackin kehittymistä läpi kirjan oli myös riemastuttava seurata, ja loppupuolella ihastelin monta kertaa tekoja ja tapahtumia, joita poika ei aikaisemmin olisi sietänyt mitenkään.
SPOILERIVAARA
Jackin äidin yrittäessä kirjan loppupuolella itsemurhaa näin suorastaan punaista. Oli pakko raivota kirjasta mitään tietämättömälle kaverillekin, että miten kukaan saattaa toimia noin. Ymmärrän kyllä, että kaikki tapahtui aika äkkiä ja äidille oli siinä varmasti paljon sulateltavaa... Mutta kun kirjaa takakannessakin hehkutetaan uskomattomaksi kuvaukseksi äidinrakkaudesta, niin ei todellakaan oleta käyvän noin. Miten kukaan saattaa olla niin itsekäs, että edes ajattelee hylkäävänsä oman lapsensa ja jättävänsä tämän yksin tuollaisessa elämäntilanteessa? Suututtaa vieläkin, kun muistelen koko tapausta :D
VAARA OHI
Aloin vasta kirjan loppupuolella miettiä, että mahdettiinko äidin nimeä missään vaiheessa mainita... On sellainen epämääräinen muistikuva, että se jossain kirjan loppupuolella ehkä mahdollisesti sanottiin, mutten sitä kyllä nyt yhtään saa päähäni... Enkä edes ole varma, oliko se nimi oikeasti siellä vai kuvittelenko vain :D Jotenkin tuli joissain kohdissa vähän sellainen olo, että äidin nimi oikein tarkoituksella kierrettiin, mikä sitten kävi vähän tönkösti. Tuntui siltä, että kirjailija yritti erityisesti osoitella lukijalle, että äidin nimi ei ollut missään kohdassa käynyt ilmi.
Kaiken kaikkiaan tämä oli kyllä loistava lukuelämys, pienestä (tai oikeastaan hetkellisesti aika suurestakin) ärsytyksestä huolimatta. Voin lämpimästi suositella kirjaa kaikenlaisille lukijoille!
4/5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti